Heavy reality

Jos jatkais tohon eiliseen suureen paljastukseen liittyen vielä, niinku varmaan tuun jatkamaan melko montakin blogikirjotusta tästä eteenpäin.. Tää oli myös yks syy siihen miks mä paljastin asian näin pian, pojista en juuri mitään laittanu ylös ja jälkeenpäin se harmittaa aivan hulluna joten tästä nyt haluan kirjoittaa, siksikin, että todella odotan yksin. Olen nyt viikolla 12+0 joten pahin keskenmenonriskiaika on kai ohitettu. Isä on tietoinen tästä kaikesta joten tiedän kyllä kuka isä on, hän ei vain omasta halustaan halua olla mukana ja kunnioitan sitä. Keskeytys ei ollut mulle vaihtoehto joten mielestäni hänellä on myös oikeus valita niinkuin minäkin valitsin. Tätä en aio sen enempää puida kenenkään kanssa. Läheisten ystävien kanssa tästä on toki kahvikuppien äärellä puhuttu mut se riittää mulle ja tämä tästä saa riittää nyt teille. Haluaisin hiukan siis enemmän vielä avata sitä, että miltä musta on tuntunut ensimmäisen positiivisen raskaustestin jälkeen. Hämmentyneeltä tottaka

Sit olis tiedossa helvetin sekava blogikirjotus.. Oon sulatellu tätä asiaa ite nyt muutaman kuukauden, rämpiny melkosessa tunnemyräkässä. Miettiny kerronko ees ikinä. Itkeny, nauranu, kaikki on ollu vaan aivan helvetin sekasin. Viimestään nyt mun piti käsitellä mun ero kunnolla ja lopullisesti ja sitähän mä oon tehny. Oon ollu surullinen, helvetin surullinen mut samaan aikaan myös onnellinen. Oon ollu super väsyny ja jälleen kerran miettiny et mikä tarkotus millään oikeesti on. Miksei asiat vaan joskus vois mennä niinkuin ite toivoo ja haluaa. Ei, se ketä kirjotti mun elämän kulun oli joko helvetin kännissä tai muuten mieleltään sairas. Älkääkä nyt luulko ettenkö olis onnellinen. Olen, aivan hemmetin vaikkei tää nyt taaskaan menny just niinku olin aatellu mut mikäpä menis ja jos mun elämää noin muuten ajattelee nii täähä o just eikä melkeen niinku kuulukin..  Tekis mieli kirjottaa tähä ny joku hyvä läppä jostai kuolettavasta sukupuolitaudista mut en viitti. Haluaisin vielä joskus m

Kolmenkympinkriisi.. Ei oo häävi. Tai ylipäänsä kriisi omasta elämästään ja tuhlatuista vuosista. Jotenki sitä ei oo kauheest ikinä ajatellu ajankulkua, menny vaan eteenpäin minne ikinä elämä viekin. Tehny hyviä valintoja ja paskoja valintoja. Enimmäkseen paskoja mut onneks kaikesta oppii. Musta tuntuu et poikien menetyksen jälkeen elämästä katos ne viimesetkin suuntalinjat ja kadotin itteni pahemmin ku koskaan. Heitin samaan syssyyn myös oman parisuhteeni roskikseen. Sen ihmisen joka oli mun elämän rakkaus ja "se oikea", musta tuli sellainen ihminen joka lupasin etten oo. Mua oli varmaan todella vaikea rakastaa. Eron jälkeen oon ollu vielä entistä enemmän hukassa. Monien itkettyjen iltojen, elämän läpi käymisen ja pienen masennuskauden jälkeen alkaa vihdoin näkyä valoa tunnelin päässä. Mullahan on koko elämä vielä edessä, ei suinkaan takana. Mulla on vielä aikaa saada kaikki mitä halusinkin ja tulla onnelliseks. Pieniä oivalluksia mut sitäki tärkeempiä sen kannalta et palaud

Moikka!  Ajattelin taas kirjotella kun mielialat vaihtelee miten sattuu.. Näin entistä miestäni tällä viikolla, hän kävi laittaa mulle lamppuja kattoon, juteltiin niitä näitä ja oli tosi kiva nähdä. Sen jälkeen mulla oli aika lämmin ja hyvä fiilis, tuntu et rakkaus pikkuhiljaa muuttaa muotoaan ja et on kiva pitää hänet vielä elämässä vaikkei yhdessä ollakkaan. Muutenkin tällä viikolla ollu hyvä fiilis, oon nähny muitakin ystäviä. Nauranu pitkästä aikaa 😊  Mut tänään.. Tänään on taas niin saatanan vaikeeta, itkettää vaan. Miettii miten onnellinen oli vuosi sitten ja kuinka yksinäinen olen nyt. Miksei sitä nää millainen onni sulla on käsissä ennenkuin sen on menettänyt lopullisesti? Ulkona on lämmintä ja aurinko paistaa mut mun mieli tänään harvinaisen synkkä. Mä en vaan jaksa deittailla enkä enää ettiä ketään. Olin kolme vuotta sitten sitä mieltä etten halua enkä jaksa enää ikinä erota ja tarkotin sitä. Ero tuli silti. Emmä tiiä pystyykö eroamista välttää mitenkään muuten kun olema