Jos jatkais tohon eiliseen suureen paljastukseen liittyen vielä, niinku varmaan tuun jatkamaan melko montakin blogikirjotusta tästä eteenpäin.. Tää oli myös yks syy siihen miks mä paljastin asian näin pian, pojista en juuri mitään laittanu ylös ja jälkeenpäin se harmittaa aivan hulluna joten tästä nyt haluan kirjoittaa, siksikin, että todella odotan yksin. Olen nyt viikolla 12+0 joten pahin keskenmenonriskiaika on kai ohitettu.
Isä on tietoinen tästä kaikesta joten tiedän kyllä kuka isä on, hän ei vain omasta halustaan halua olla mukana ja kunnioitan sitä. Keskeytys ei ollut mulle vaihtoehto joten mielestäni hänellä on myös oikeus valita niinkuin minäkin valitsin. Tätä en aio sen enempää puida kenenkään kanssa. Läheisten ystävien kanssa tästä on toki kahvikuppien äärellä puhuttu mut se riittää mulle ja tämä tästä saa riittää nyt teille.
Haluaisin hiukan siis enemmän vielä avata sitä, että miltä musta on tuntunut ensimmäisen positiivisen raskaustestin jälkeen. Hämmentyneeltä tottakai, se nyt tuli jo varmaan edellisessä selväksi mut etenen nyt vähän paremmin vaiheittain mitä eilen.
Tämähän oli aika suoranaisesti vahinko, jos sellaiseksi nyt tämän ikäisenä enää kehtaa edes sanoa kun ehkäisyä ei käyttännössä ollut lainkaan ja tämän takia olen jopa kokenut syyllisyyden tunteita. Elokuussahan mulla oli KOLMET menkat joiden takia kävin sitten lopuksi ihan lääkärissäkin. Elimistön oma bakteerikanta oli aivan sekaisin joten sain todella vahvan antibioottikuurin, nämä kaksi asiaa yhdistettynä jo sai mut ajattelemaan et okei, ei tässä nyt varmaan kroppa toimi ihan niinku kuuluu ja mun takia me ei onnistuttu enää uudelleen Peten kanssa.. ja sit unohdin syödä niitä pillereitä. Tuloksena tästä raskautuminen.
Positiivisen raskaustestin jälkeen olin viikon aika fine, se aika kai kului ennenkuin asia oikeasti pamahti alitajuntaankin asti. Sitten alko itkeminen. Mulla ei ole lapsia vielä siksi sen takia et halusin aina "ehjän" perheen jälkikasvulleni. Ennen Petriä mä en edes tiennyt haluanko lapsia, lainkaan. Tässä kohtaa on varmaan jo sanomatta selvää kuinka paljon se ihminen mulle merkitsi ja kuinka paljon mä häntä rakastin. Aika selvää oli myös et jos mä jossain aivoni pimeissä kulmissa vielä toivoin yhteen paluuta ja yhteistä tulevaisuutta, ne haaveeet sai haudata sinne kulmiin. Tämän uutisen myötä se tuskin olisi enää mitenkään mahdollista. Pelkäsin särkeväni Peten sydämen taas uudelleen niinkuin omallenikin tässä kohtaa kävi. Oli ehkä helpotus kun niin ei käynytkään, toisaalta samaanaikaan ymmärsin et hän on jatkanut jo eteenpäin ja jollain tasolla se tuntui taas helvetin pahalta.
On vaikeaa olla raskaana kun on ajatellut perustavansa perheen jonkun tietyn ihmisen kanssa ja olevansa sen kanssa täällä loppuun asti ja kun niin ei käykään.. joutuu miettimään et mikä tarkotus millään oikeesti on. Sillä et odotettiin kaksosia ja menetettiin heidät, sillä etten vuoteen tullutkaan uudelleen raskaaksi ja lopuksi erottiinkin. Sitten yhtäkkiä tulee joku tuntematon ja kuin taikaiskusta mun sisällä kasvaa elämä. Tällä ajanjaksolla mä oon maannu sohvalla lukemattomia tunteja ja käynyt läpi mun mennyttä parisuhdetta, kuunnellu surullisia rakkauslauluja ja vaan itkeny. Miettiny et mitä tein väärin, mut aina ei oo kyse siitä mitä joku teki väärin. Joskus sitä elämä vaan kuljettaa erilleen kaksi ihmistä jotka rakastavat toisiaan, edelleen koen et Petri oli mulle se oikee. Ollaan kuitenkin väleissä osittain siks et Petri niin haluaa enkä oo ihan varma onko se mulle ees hyvä ratkaisu mut toisaalta en vaan oo valmis päästämään irti kokonaan vieläkään. Kai senkin aika tulee vielä.
Postiviinen raskaustesti siis käynnisti varmaan eron lopullisen vaiheen, väsymys ja tunneherkkyys ei ehkä helpottanu asiaa. Lapsen tuloon mä olen loppujenlopuksi ollut aika ok, kaikki muu on ollut sit ei niin ok. Toisaalta sitä ei ehkä osaa nauttia ja iloita tästä niinkuin normaalisti ehkä osaisi, jatkuvasti vaan miettii et onkohan elossakaan enää. Ja alkuun toki et montako tällä kertaa. Varhaisultra onneks vahvisti et vaan yksi.
Jossain vaiheessa itku kuitenkin loppuu. Alat miettimään tulevaa elämää etkä mieti enää niin sitä mitä menetit. Mulle tärkein etappi tänä syksynä on ehdottomasti ollut päätös siitä et muutan takaisin kotikulmille, sinne missä mun kaikki läheisimmät ystävät asuvat ja tukiverkko on. Siellä mun, koirien ja vauvan on helpompi hengittää, lähellä on rakkautta.
Kai sitä tarvii pikkuhiljaa alkaa ostaa tarvikkeitakin.. jos vaan uskaltais. Pinnasänky, turvakaukalo, vaatteita, tutteja ym. jo onneks löytyy ettei ihan pohjilta tarvii aloittaa :)
huh, tulipa pitkä viesti.
Isä on tietoinen tästä kaikesta joten tiedän kyllä kuka isä on, hän ei vain omasta halustaan halua olla mukana ja kunnioitan sitä. Keskeytys ei ollut mulle vaihtoehto joten mielestäni hänellä on myös oikeus valita niinkuin minäkin valitsin. Tätä en aio sen enempää puida kenenkään kanssa. Läheisten ystävien kanssa tästä on toki kahvikuppien äärellä puhuttu mut se riittää mulle ja tämä tästä saa riittää nyt teille.
Haluaisin hiukan siis enemmän vielä avata sitä, että miltä musta on tuntunut ensimmäisen positiivisen raskaustestin jälkeen. Hämmentyneeltä tottakai, se nyt tuli jo varmaan edellisessä selväksi mut etenen nyt vähän paremmin vaiheittain mitä eilen.
Tämähän oli aika suoranaisesti vahinko, jos sellaiseksi nyt tämän ikäisenä enää kehtaa edes sanoa kun ehkäisyä ei käyttännössä ollut lainkaan ja tämän takia olen jopa kokenut syyllisyyden tunteita. Elokuussahan mulla oli KOLMET menkat joiden takia kävin sitten lopuksi ihan lääkärissäkin. Elimistön oma bakteerikanta oli aivan sekaisin joten sain todella vahvan antibioottikuurin, nämä kaksi asiaa yhdistettynä jo sai mut ajattelemaan et okei, ei tässä nyt varmaan kroppa toimi ihan niinku kuuluu ja mun takia me ei onnistuttu enää uudelleen Peten kanssa.. ja sit unohdin syödä niitä pillereitä. Tuloksena tästä raskautuminen.
Ensimmäinen raskaustestihän oli todella haalea, mut hiukan siinä väriä oli. Viikon päästä tehdyssä taas.. jo aika selkeä viiva. Mun elämä muuttuu.
Positiivisen raskaustestin jälkeen olin viikon aika fine, se aika kai kului ennenkuin asia oikeasti pamahti alitajuntaankin asti. Sitten alko itkeminen. Mulla ei ole lapsia vielä siksi sen takia et halusin aina "ehjän" perheen jälkikasvulleni. Ennen Petriä mä en edes tiennyt haluanko lapsia, lainkaan. Tässä kohtaa on varmaan jo sanomatta selvää kuinka paljon se ihminen mulle merkitsi ja kuinka paljon mä häntä rakastin. Aika selvää oli myös et jos mä jossain aivoni pimeissä kulmissa vielä toivoin yhteen paluuta ja yhteistä tulevaisuutta, ne haaveeet sai haudata sinne kulmiin. Tämän uutisen myötä se tuskin olisi enää mitenkään mahdollista. Pelkäsin särkeväni Peten sydämen taas uudelleen niinkuin omallenikin tässä kohtaa kävi. Oli ehkä helpotus kun niin ei käynytkään, toisaalta samaanaikaan ymmärsin et hän on jatkanut jo eteenpäin ja jollain tasolla se tuntui taas helvetin pahalta.
On vaikeaa olla raskaana kun on ajatellut perustavansa perheen jonkun tietyn ihmisen kanssa ja olevansa sen kanssa täällä loppuun asti ja kun niin ei käykään.. joutuu miettimään et mikä tarkotus millään oikeesti on. Sillä et odotettiin kaksosia ja menetettiin heidät, sillä etten vuoteen tullutkaan uudelleen raskaaksi ja lopuksi erottiinkin. Sitten yhtäkkiä tulee joku tuntematon ja kuin taikaiskusta mun sisällä kasvaa elämä. Tällä ajanjaksolla mä oon maannu sohvalla lukemattomia tunteja ja käynyt läpi mun mennyttä parisuhdetta, kuunnellu surullisia rakkauslauluja ja vaan itkeny. Miettiny et mitä tein väärin, mut aina ei oo kyse siitä mitä joku teki väärin. Joskus sitä elämä vaan kuljettaa erilleen kaksi ihmistä jotka rakastavat toisiaan, edelleen koen et Petri oli mulle se oikee. Ollaan kuitenkin väleissä osittain siks et Petri niin haluaa enkä oo ihan varma onko se mulle ees hyvä ratkaisu mut toisaalta en vaan oo valmis päästämään irti kokonaan vieläkään. Kai senkin aika tulee vielä.
Postiviinen raskaustesti siis käynnisti varmaan eron lopullisen vaiheen, väsymys ja tunneherkkyys ei ehkä helpottanu asiaa. Lapsen tuloon mä olen loppujenlopuksi ollut aika ok, kaikki muu on ollut sit ei niin ok. Toisaalta sitä ei ehkä osaa nauttia ja iloita tästä niinkuin normaalisti ehkä osaisi, jatkuvasti vaan miettii et onkohan elossakaan enää. Ja alkuun toki et montako tällä kertaa. Varhaisultra onneks vahvisti et vaan yksi.
Jossain vaiheessa itku kuitenkin loppuu. Alat miettimään tulevaa elämää etkä mieti enää niin sitä mitä menetit. Mulle tärkein etappi tänä syksynä on ehdottomasti ollut päätös siitä et muutan takaisin kotikulmille, sinne missä mun kaikki läheisimmät ystävät asuvat ja tukiverkko on. Siellä mun, koirien ja vauvan on helpompi hengittää, lähellä on rakkautta.
Kai sitä tarvii pikkuhiljaa alkaa ostaa tarvikkeitakin.. jos vaan uskaltais. Pinnasänky, turvakaukalo, vaatteita, tutteja ym. jo onneks löytyy ettei ihan pohjilta tarvii aloittaa :)
huh, tulipa pitkä viesti.
Kommentit
Lähetä kommentti