Year 2017 🎉

This year!

Ei ollu helppo, jos joskus, jos joku niin tämä vuosi osoitti viimestään sen mitä tarkoitetaan taistelulla, tahdolla ja selviytymisellä. Vuosi alkoi aivan helvetin hyvin, liian hyvin.. tammikuussa mun ensimmäinen raskaus alkoi, elämäni miehen kanssa, olin super onnellinen. Elämässä kaikki oli kohdallaan. Eka ultra pudotti pommin vaikkakin siitä oltiin hiukan jo vitsailtukin, että josko siellä kaksi olisi kun masukin oli alkuunsa jo isohko. Kaksihan siellä, mutta.. samassa sikiöpussissa. Riskiraskauksien riskiraskaus, onnea! Vaikkakin mieli kieltäytyi hyväksymästä sitä tosiasiaa, että tässä suurella todennäkösyydellä käy huonosti. Odotin meidän rakkauspakkauksia maailmaan aivan innolla, "suunniteltiin" ensimmäisiä kuukausia, ristiäisiä jne.. Muutettiin isompaan kämppään koska eihän ny kaks pinnarii mahdu pieneen kaksioon, ostettiin vaatteita, tutteja.. ei aikaakaan kun oltiin jo niin pitkällä, että saatiin tietää heidän olevan poikia. Kaikki oli kunnossa, pojat oli täydellisiä, hieman pieniä mutta täydellisiä. He kasvoivat samaa tahtia ja olivat kovin touhukkaita vaikkakin itse hädin tuskin tunsin liikettäkään. Pojat sai nimet, tosin nimet olivat olleet tiedossa jo kauan. Soitin miehelle, muistan varmaan ikuisesti sen onnen tunteen kun sain kertoa meidän odottavan poikia. Tosin sukupuolesta riippumatta tähän hetkeen olisi varmaan mahtunut koko maailma. Sitä tunnetta ja sen suuruutta ei vaan osaa selittää. Mulla oli ultrat kahden viikon välein joten tästä kaksi viikkoa eteenpäin ja taas näen pojat. 

Perjantai 16.6. Odotan hieman hermostuneena ultraan - eilen illalla olin puoli vitsillä kysynyt mieheltä, että mitä jos pojat onkin kuollut. Tosin en ole varma kysyinkö samaa asiaa joka ilta ennen ultraa. Vastaus oli silti varmasti aina sama "älä höpsi, kaikki on varmasti hyvin".. Istun siihen tuolille ja katson mustaa ruutua, huomaan ja tajuan ennen kuin lääkäri edes sanoo mitään, että siellä on aivan hiljaista, mikään ei liiku - ei ole totta. "Nyt on vähän huonoja uutisia" kuuluu lääkärin suusta. Ajattelen: jospa toinen olisi elossa - "kummankaan sydän ei lyö".. Tuijotan ruutua tyhjä katse silmissä. Juurihan kaikki oli hyvin, kaksi viikkoa.. kyyneleet. Täyttää silmät. En kuule enää mitään mitä lääkäri sanoo. Soitan Petelle, tuutko tänne. Pojat on kuollu. Soitan töihin.. Sitä tunnetta kun elämä sortuu sekunnissa on aika vaikea selittää enkä usko pystyykö sellaista ikinä kuvailemaan. Maanantaina 19.6 klo 10.33 synnytin kaksi täydellistä jo isänsä näköistä poikaa. Olin ylpeä ja itkin. Ylpeä koska selvisin synnytyksestä ja itkin koska näin toisen ihmisen surun, näin kun elämäni suurimman rakkauden sydän särkyy. Miten sellaisesta voisi edes päästä yli? Koitat vakuuttaa, että kaikki on hyvin vaikka tiedät paremmin kuin kukaan ettei todellakaan ole eikä tule olemaankaan pitkään aikaan. Katsot pieniä poikiasi ja sanot samaan aikaan huomenta ensimmäistä kertaa ja hyvää yötä viimeistä kertaa. Pidät sylissä maailman kauneimpia lapsia ja ne ei hengitä. Ei sen kuuluisi olla näin. Annettiin pojille uudet nimet. Roope & Rasmus. Seuraavana päivänä sain heidät vielä hetkeksi itselleni. Kerroin miten paljon isi ja äiti rakastaa kumpaakin ja pyysin anteeksi. Äitinä minun olisi pitänyt pystyä suojella heitä. Kerroin miten isi olisi opettanu ajamaan pyörää ja korjaamaan autoja. Soittamaan kitaraa ja miten paljon heitä olisi rakastettu..

Elämä jatkui, murtuneena, hetkellisesti olin niin vihainen, että olisin voinut laittaa koko kämpän paloiksi. Olin kuukauden pois töistä, en vaan uskaltanut. Autoa ajaessa teki mieli repiä ratti irti kun valo vaihtui punaisee - olin aivan raivona. Vihasin ihmisiä, en halunnut nähdä ketään enkä halua välillä vieläkään. Olen aina ollut todella sosiaalinen ja ystävät on ollu mulle todella tärkeitä ja on edelleen. Uusista ihmisistä en niinkään välitä enkä enää aio esittää pitäväni ihmisistä joista en pidä. Mulla ei oo aikaa eikä halua enää sellaiseen. Pikku hiljaa kuitenkin pienistä asioista alkoi löytää taas onnen hetkiä - käytiin festareilla ja tehtiin asioita - puoli väkisin.. koitin keskittyä mieheeni - en halunnut menettää kaikkea. Tein kaikkeni parisuhteeni eteen mitä pystyin ja jaksoin. Koko ajan tiesin etten olisi halunnut kokea tätä kaikkea kenenkään muun kanssa ja edelleen haluan kokea kaiken Petrin rinnalla vaikka syvän surun keskellä hetkellisesti tuntui siltä, että menetän kaiken. Miten voi tukea toista kun ei itsekään ole ehjä. Miten voit auttaa kun et tiedä miten voisit sen tehdä? Ainoa vaihtoehto on olla hiljaa, lähellä. Olla olemassa. Me tuhkattiin pojat, meillä oli kaunis siunaustilaisuus eikä pojat varmasti koskaan jätä meitä kokonaan.

Tästä on nyt reilu puolivuotta.. loppuvuosi onkin siis ollut lähinnä selviytymistä. Itsensä uudelleen opettelua, positiivisuuden kaivamista esiin niin syvästä kuopasta mistä sitä ei koskaan kuuluisi enää löytää. Pikkuhiljaa, päivä päivältä musta tuntuu siltä, että saatan ehkä vielä löytää sen Heidin joka olin ennen tätä vuotta, mutta täysin kokonaisena se ei tule palaamaan. Osa minusta meni poikien mukana. Puolet sydämestä. Olen kokenut sellaisia vihan ja surun tunteita etten edes uskonut osavaani tuntea.. Olen erilainen, en ehkä enää niin sokeasti usko siihen että kaikille annetaan sen verran mitä jaksaa kantaa ja ei kaikelle ei ole tarkoitusta. Joitain asioita vaan tapahtuu ja niiden kanssa on opittava elämään.. kuitenkin olen myös ylpeä itsestäni ja varsinkin miehestäni. Kenenkään vanhemman ei kuuluisi joutua lastaan hautaamaan ja jos tällaisesta selviää edes puoliksi järjissään ja yhdessä on voittaja. Elämä antaa, elämä ottaa. Se kantaa ja voi pudottaa. Ehkä vuosi 2018 antaa & kantaa. Tulevaisuus odottaa meitä. Ilman mun ystäviä, perhettä ja miestä en olisi enää tässä. Kiitos teille kaikille! 

2018 tulee olemaan niin mun vuosi! 👋