Kun sä tapaat uuden ihmisen on kaikki uutta ja jännää, tutustutaan, ihastutaan ja rakastutaan. Mut mihin me sitten loppujen lopuksi rakastutaankaan ja vielä niin pian?
Jokainen meistä on varmaan tavannut elämässään ainakin kerran, jotkut useammin sen yhden, yhden joka saa sydämen tykyttämään hieman eri tavalla, perhosia vatsaan ja vaan toivot, että kelpaat.
Parisuhteen alussa sä katsot sitä toista ihmistä aika vaaleanpunaset lasit silmillä, kuuntelet kun se kertoo itsestään ja menneisyydestään vaikkei sillä menneisyydellä oo mitään väliä, te ootte siinä nyt ja menossa yhdessä eteenpäin. Kuuntelet kuinka se jossain kohtaa alkaa kertomaan sulle miten sä oot erilainen mitä kukaan muu, kuinka sä oot just se oikee ja täydellinen eikä se aio päästää susta koskaan irti. Kaikki on helppoa ja ihanaa. Sulle kerrotaan et olis kiva mennä naimisiin, saada lapsia. Puhutaan lasten nimistä ja häiden tarjoiluista. Ollaan semmosessa omassa pienessä kuplassa. Kaikki tää on niin helppo nähdä ja melkein jo tuntea. Kuuntelet kuinka sun kanssa halutaan olla kotona ja viettää aikaa, ehkä jopa vaihdetaan työpaikkaa jos tarvis.
Aika kuluu ja vaaleenpunaset lasit alkaa hiukan himmetä. Sä rakastat tota toista silti. Se on edelleen täydellinen, mut pikkuhiljaa yksinäisiä iltoja kotona istuessa sä alat ymmärtämään et oot aika paljon yksin ja oikeastaan oot myös aika yksinäinen. Pala palalta sä alat myös hahmottaa sen et vuosienkin jälkeen sun edelle menee edelleen työ, autoharrastus ja melkeen mikä tahansa muu. Vietät aikaa sun kumppanin kanssa ehkä yhteensä vuorokauden viikosta ja siitäkin vuorokaudesta nukutte suurimman osan ajasta. Seksielämä hiipuu niinkuin muukin läheisyys. Sua ei enää tulla halaamaan kun tiskaat keittiössä, sua ei enää kukaan kato kun riisudut alasti. Sua ei katota, sua ei kosketa, hyvä et sulle puhutaan. Haluat viettää kuitenkin aikaa sen toisen kanssa mut mikään mitä ehdotat ei kelpaa. Lähdet siis aina vaan tallille mukaan, pyörimään sinne nurkkiin ja potkimaan kiviä. Ollaan ainaki saman katon alla, ollaan yhdessä. Etkä sä ikinä halunnukkaa olla se kusipää muija joka estää toisen harrastamisen joten tää on sulle ihan ok mutta..
kun tää kaikki sitten jossain kohtaa on kestänyt niin kauan et oot alkanu epäröimään, miettimään et mikä tässä parisuhteessa sua pitää, miks sä rakastat tota ihmistä joka ei halua tehdä sun eteen mitään. Ei edes viettää aikaa sun kanssa. Se on hassua sittenkun toista oikeesti rakastaa, haluaa olla yhdessä jonkun yhden jutun takia vaikka olis miljoona syytä erota. Sä kysyt kerta toisensa jälkeen mikä on vikana, voinko mä tehdä jotain, onko mussa jotain vikaa? Kysyt ensin hiljaa itsekseks, lopuks ääneen toiselta. Sulle vastataan et kaikki on hyvin, raha-asiat vaan stressaa. Raha, se on aika paska juttu mut ei selitä sun vieraantumista toisesta ihmisestä kokonaan, ei se selitä sitä miksi sä yhtäkkiä et enää haluakkaan pitää kiinni. Pitää kiinni siitä ihmisestä jonka halusit sun lasten äidiks ja sun vaimoks.. vai oliko kaikki vaan tyhjiä sanoja joita on puhuttu kaikille muillekkin jo ennen sua ja sun jälkeenkin. Kun oot kysynyt tarpeeks monta kertaa, vastauksena aina samat tyhjät lauseet tajuat ettei pitänyt olla mitään meidän jälkeen mut taitaa sittenkin olla. Sä et luota enää itsees etkä siihen toiseen. Sun itseluottamus on taas kadonnut johonkin ja tunnet itses täysin arvottomaks.
Epäonnistuit taas vaikka annoit itsestäs kaiken, se ei taaskaan riittänyt. Elämä ajoi meidät erilleen. Mä en enää syytä meidän erosta sua enkä mua. On ehkä vääryys et toisilleen oikeat ihmiset tapaa väärään aikaan ja se et elämä heittää niiden eteen asioita joita ei olis ikinä uskonu kokevansa. Menetetään lapset eikä ikinä selvitä siitä yhdessä. Erotaan, yritetään rakentaa elämää puolikkaina. Ehkä meistä kumpikin joskus löytää taas onnen. Sä teit musta onnellisemman mitä oon koskaan ollut, rakastin sua ja olisin tehnyt sun eteen kaikkeni mut joskus elämä repii väärään suuntaan väärään aikaan. Oon silti onnellinen et koin sen kaiken, kiitos.
Kommentit
Lähetä kommentti