This year!
Ei ollu helppo, jos joskus, jos joku niin tÀmÀ vuosi osoitti viimestÀÀn sen mitÀ tarkoitetaan taistelulla, tahdolla ja selviytymisellÀ. Vuosi alkoi aivan helvetin hyvin, liian hyvin.. tammikuussa mun ensimmÀinen raskaus alkoi, elÀmÀni miehen kanssa, olin super onnellinen. ElÀmÀssÀ kaikki oli kohdallaan. Eka ultra pudotti pommin vaikkakin siitÀ oltiin hiukan jo vitsailtukin, ettÀ josko siellÀ kaksi olisi kun masukin oli alkuunsa jo isohko. Kaksihan siellÀ, mutta.. samassa sikiöpussissa. Riskiraskauksien riskiraskaus, onnea! Vaikkakin mieli kieltÀytyi hyvÀksymÀstÀ sitÀ tosiasiaa, ettÀ tÀssÀ suurella todennÀkösyydellÀ kÀy huonosti. Odotin meidÀn rakkauspakkauksia maailmaan aivan innolla, "suunniteltiin" ensimmÀisiÀ kuukausia, ristiÀisiÀ jne.. Muutettiin isompaan kÀmppÀÀn koska eihÀn ny kaks pinnarii mahdu pieneen kaksioon, ostettiin vaatteita, tutteja.. ei aikaakaan kun oltiin jo niin pitkÀllÀ, ettÀ saatiin tietÀÀ heidÀn olevan poikia. Kaikki oli kunnossa, pojat oli tÀydellisiÀ, hieman pieniÀ mutta tÀydellisiÀ. He kasvoivat samaa tahtia ja olivat kovin touhukkaita vaikkakin itse hÀdin tuskin tunsin liikettÀkÀÀn. Pojat sai nimet, tosin nimet olivat olleet tiedossa jo kauan. Soitin miehelle, muistan varmaan ikuisesti sen onnen tunteen kun sain kertoa meidÀn odottavan poikia. Tosin sukupuolesta riippumatta tÀhÀn hetkeen olisi varmaan mahtunut koko maailma. SitÀ tunnetta ja sen suuruutta ei vaan osaa selittÀÀ. Mulla oli ultrat kahden viikon vÀlein joten tÀstÀ kaksi viikkoa eteenpÀin ja taas nÀen pojat.
Perjantai 16.6. Odotan hieman hermostuneena ultraan - eilen illalla olin puoli vitsillĂ€ kysynyt mieheltĂ€, ettĂ€ mitĂ€ jos pojat onkin kuollut. Tosin en ole varma kysyinkö samaa asiaa joka ilta ennen ultraa. Vastaus oli silti varmasti aina sama "Ă€lĂ€ höpsi, kaikki on varmasti hyvin".. Istun siihen tuolille ja katson mustaa ruutua, huomaan ja tajuan ennen kuin lÀÀkĂ€ri edes sanoo mitÀÀn, ettĂ€ siellĂ€ on aivan hiljaista, mikÀÀn ei liiku - ei ole totta. "Nyt on vĂ€hĂ€n huonoja uutisia" kuuluu lÀÀkĂ€rin suusta. Ajattelen: jospa toinen olisi elossa - "kummankaan sydĂ€n ei lyö".. Tuijotan ruutua tyhjĂ€ katse silmissĂ€. Juurihan kaikki oli hyvin, kaksi viikkoa.. kyyneleet. TĂ€yttÀÀ silmĂ€t. En kuule enÀÀ mitÀÀn mitĂ€ lÀÀkĂ€ri sanoo. Soitan Petelle, tuutko tĂ€nne. Pojat on kuollu. Soitan töihin.. SitĂ€ tunnetta kun elĂ€mĂ€ sortuu sekunnissa on aika vaikea selittÀÀ enkĂ€ usko pystyykö sellaista ikinĂ€ kuvailemaan. Maanantaina 19.6 klo 10.33 synnytin kaksi tĂ€ydellistĂ€ jo isĂ€nsĂ€ nĂ€köistĂ€ poikaa. Olin ylpeĂ€ ja itkin. YlpeĂ€ koska selvisin synnytyksestĂ€ ja itkin koska nĂ€in toisen ihmisen surun, nĂ€in kun elĂ€mĂ€ni suurimman rakkauden sydĂ€n sĂ€rkyy. Miten sellaisesta voisi edes pÀÀstĂ€ yli? Koitat vakuuttaa, ettĂ€ kaikki on hyvin vaikka tiedĂ€t paremmin kuin kukaan ettei todellakaan ole eikĂ€ tule olemaankaan pitkÀÀn aikaan. Katsot pieniĂ€ poikiasi ja sanot samaan aikaan huomenta ensimmĂ€istĂ€ kertaa ja hyvÀÀ yötĂ€ viimeistĂ€ kertaa. PidĂ€t sylissĂ€ maailman kauneimpia lapsia ja ne ei hengitĂ€. Ei sen kuuluisi olla nĂ€in. Annettiin pojille uudet nimet. Roope & Rasmus. Seuraavana pĂ€ivĂ€nĂ€ sain heidĂ€t vielĂ€ hetkeksi itselleni. Kerroin miten paljon isi ja Ă€iti rakastaa kumpaakin ja pyysin anteeksi. ĂitinĂ€ minun olisi pitĂ€nyt pystyĂ€ suojella heitĂ€. Kerroin miten isi olisi opettanu ajamaan pyörÀÀ ja korjaamaan autoja. Soittamaan kitaraa ja miten paljon heitĂ€ olisi rakastettu..
ElÀmÀ jatkui, murtuneena, hetkellisesti olin niin vihainen, ettÀ olisin voinut laittaa koko kÀmpÀn paloiksi. Olin kuukauden pois töistÀ, en vaan uskaltanut. Autoa ajaessa teki mieli repiÀ ratti irti kun valo vaihtui punaisee - olin aivan raivona. Vihasin ihmisiÀ, en halunnut nÀhdÀ ketÀÀn enkÀ halua vÀlillÀ vielÀkÀÀn. Olen aina ollut todella sosiaalinen ja ystÀvÀt on ollu mulle todella tÀrkeitÀ ja on edelleen. Uusista ihmisistÀ en niinkÀÀn vÀlitÀ enkÀ enÀÀ aio esittÀÀ pitÀvÀni ihmisistÀ joista en pidÀ. Mulla ei oo aikaa eikÀ halua enÀÀ sellaiseen. Pikku hiljaa kuitenkin pienistÀ asioista alkoi löytÀÀ taas onnen hetkiÀ - kÀytiin festareilla ja tehtiin asioita - puoli vÀkisin.. koitin keskittyÀ mieheeni - en halunnut menettÀÀ kaikkea. Tein kaikkeni parisuhteeni eteen mitÀ pystyin ja jaksoin. Koko ajan tiesin etten olisi halunnut kokea tÀtÀ kaikkea kenenkÀÀn muun kanssa ja edelleen haluan kokea kaiken Petrin rinnalla vaikka syvÀn surun keskellÀ hetkellisesti tuntui siltÀ, ettÀ menetÀn kaiken. Miten voi tukea toista kun ei itsekÀÀn ole ehjÀ. Miten voit auttaa kun et tiedÀ miten voisit sen tehdÀ? Ainoa vaihtoehto on olla hiljaa, lÀhellÀ. Olla olemassa. Me tuhkattiin pojat, meillÀ oli kaunis siunaustilaisuus eikÀ pojat varmasti koskaan jÀtÀ meitÀ kokonaan.
TÀstÀ on nyt reilu puolivuotta.. loppuvuosi onkin siis ollut lÀhinnÀ selviytymistÀ. ItsensÀ uudelleen opettelua, positiivisuuden kaivamista esiin niin syvÀstÀ kuopasta mistÀ sitÀ ei koskaan kuuluisi enÀÀ löytÀÀ. Pikkuhiljaa, pÀivÀ pÀivÀltÀ musta tuntuu siltÀ, ettÀ saatan ehkÀ vielÀ löytÀÀ sen Heidin joka olin ennen tÀtÀ vuotta, mutta tÀysin kokonaisena se ei tule palaamaan. Osa minusta meni poikien mukana. Puolet sydÀmestÀ. Olen kokenut sellaisia vihan ja surun tunteita etten edes uskonut osavaani tuntea.. Olen erilainen, en ehkÀ enÀÀ niin sokeasti usko siihen ettÀ kaikille annetaan sen verran mitÀ jaksaa kantaa ja ei kaikelle ei ole tarkoitusta. Joitain asioita vaan tapahtuu ja niiden kanssa on opittava elÀmÀÀn.. kuitenkin olen myös ylpeÀ itsestÀni ja varsinkin miehestÀni. KenenkÀÀn vanhemman ei kuuluisi joutua lastaan hautaamaan ja jos tÀllaisesta selviÀÀ edes puoliksi jÀrjissÀÀn ja yhdessÀ on voittaja. ElÀmÀ antaa, elÀmÀ ottaa. Se kantaa ja voi pudottaa. EhkÀ vuosi 2018 antaa & kantaa. Tulevaisuus odottaa meitÀ. Ilman mun ystÀviÀ, perhettÀ ja miestÀ en olisi enÀÀ tÀssÀ. Kiitos teille kaikille!
2018 tulee olemaan niin mun vuosi! đ
Ei ollu helppo, jos joskus, jos joku niin tÀmÀ vuosi osoitti viimestÀÀn sen mitÀ tarkoitetaan taistelulla, tahdolla ja selviytymisellÀ. Vuosi alkoi aivan helvetin hyvin, liian hyvin.. tammikuussa mun ensimmÀinen raskaus alkoi, elÀmÀni miehen kanssa, olin super onnellinen. ElÀmÀssÀ kaikki oli kohdallaan. Eka ultra pudotti pommin vaikkakin siitÀ oltiin hiukan jo vitsailtukin, ettÀ josko siellÀ kaksi olisi kun masukin oli alkuunsa jo isohko. Kaksihan siellÀ, mutta.. samassa sikiöpussissa. Riskiraskauksien riskiraskaus, onnea! Vaikkakin mieli kieltÀytyi hyvÀksymÀstÀ sitÀ tosiasiaa, ettÀ tÀssÀ suurella todennÀkösyydellÀ kÀy huonosti. Odotin meidÀn rakkauspakkauksia maailmaan aivan innolla, "suunniteltiin" ensimmÀisiÀ kuukausia, ristiÀisiÀ jne.. Muutettiin isompaan kÀmppÀÀn koska eihÀn ny kaks pinnarii mahdu pieneen kaksioon, ostettiin vaatteita, tutteja.. ei aikaakaan kun oltiin jo niin pitkÀllÀ, ettÀ saatiin tietÀÀ heidÀn olevan poikia. Kaikki oli kunnossa, pojat oli tÀydellisiÀ, hieman pieniÀ mutta tÀydellisiÀ. He kasvoivat samaa tahtia ja olivat kovin touhukkaita vaikkakin itse hÀdin tuskin tunsin liikettÀkÀÀn. Pojat sai nimet, tosin nimet olivat olleet tiedossa jo kauan. Soitin miehelle, muistan varmaan ikuisesti sen onnen tunteen kun sain kertoa meidÀn odottavan poikia. Tosin sukupuolesta riippumatta tÀhÀn hetkeen olisi varmaan mahtunut koko maailma. SitÀ tunnetta ja sen suuruutta ei vaan osaa selittÀÀ. Mulla oli ultrat kahden viikon vÀlein joten tÀstÀ kaksi viikkoa eteenpÀin ja taas nÀen pojat.
Perjantai 16.6. Odotan hieman hermostuneena ultraan - eilen illalla olin puoli vitsillĂ€ kysynyt mieheltĂ€, ettĂ€ mitĂ€ jos pojat onkin kuollut. Tosin en ole varma kysyinkö samaa asiaa joka ilta ennen ultraa. Vastaus oli silti varmasti aina sama "Ă€lĂ€ höpsi, kaikki on varmasti hyvin".. Istun siihen tuolille ja katson mustaa ruutua, huomaan ja tajuan ennen kuin lÀÀkĂ€ri edes sanoo mitÀÀn, ettĂ€ siellĂ€ on aivan hiljaista, mikÀÀn ei liiku - ei ole totta. "Nyt on vĂ€hĂ€n huonoja uutisia" kuuluu lÀÀkĂ€rin suusta. Ajattelen: jospa toinen olisi elossa - "kummankaan sydĂ€n ei lyö".. Tuijotan ruutua tyhjĂ€ katse silmissĂ€. Juurihan kaikki oli hyvin, kaksi viikkoa.. kyyneleet. TĂ€yttÀÀ silmĂ€t. En kuule enÀÀ mitÀÀn mitĂ€ lÀÀkĂ€ri sanoo. Soitan Petelle, tuutko tĂ€nne. Pojat on kuollu. Soitan töihin.. SitĂ€ tunnetta kun elĂ€mĂ€ sortuu sekunnissa on aika vaikea selittÀÀ enkĂ€ usko pystyykö sellaista ikinĂ€ kuvailemaan. Maanantaina 19.6 klo 10.33 synnytin kaksi tĂ€ydellistĂ€ jo isĂ€nsĂ€ nĂ€köistĂ€ poikaa. Olin ylpeĂ€ ja itkin. YlpeĂ€ koska selvisin synnytyksestĂ€ ja itkin koska nĂ€in toisen ihmisen surun, nĂ€in kun elĂ€mĂ€ni suurimman rakkauden sydĂ€n sĂ€rkyy. Miten sellaisesta voisi edes pÀÀstĂ€ yli? Koitat vakuuttaa, ettĂ€ kaikki on hyvin vaikka tiedĂ€t paremmin kuin kukaan ettei todellakaan ole eikĂ€ tule olemaankaan pitkÀÀn aikaan. Katsot pieniĂ€ poikiasi ja sanot samaan aikaan huomenta ensimmĂ€istĂ€ kertaa ja hyvÀÀ yötĂ€ viimeistĂ€ kertaa. PidĂ€t sylissĂ€ maailman kauneimpia lapsia ja ne ei hengitĂ€. Ei sen kuuluisi olla nĂ€in. Annettiin pojille uudet nimet. Roope & Rasmus. Seuraavana pĂ€ivĂ€nĂ€ sain heidĂ€t vielĂ€ hetkeksi itselleni. Kerroin miten paljon isi ja Ă€iti rakastaa kumpaakin ja pyysin anteeksi. ĂitinĂ€ minun olisi pitĂ€nyt pystyĂ€ suojella heitĂ€. Kerroin miten isi olisi opettanu ajamaan pyörÀÀ ja korjaamaan autoja. Soittamaan kitaraa ja miten paljon heitĂ€ olisi rakastettu..
ElÀmÀ jatkui, murtuneena, hetkellisesti olin niin vihainen, ettÀ olisin voinut laittaa koko kÀmpÀn paloiksi. Olin kuukauden pois töistÀ, en vaan uskaltanut. Autoa ajaessa teki mieli repiÀ ratti irti kun valo vaihtui punaisee - olin aivan raivona. Vihasin ihmisiÀ, en halunnut nÀhdÀ ketÀÀn enkÀ halua vÀlillÀ vielÀkÀÀn. Olen aina ollut todella sosiaalinen ja ystÀvÀt on ollu mulle todella tÀrkeitÀ ja on edelleen. Uusista ihmisistÀ en niinkÀÀn vÀlitÀ enkÀ enÀÀ aio esittÀÀ pitÀvÀni ihmisistÀ joista en pidÀ. Mulla ei oo aikaa eikÀ halua enÀÀ sellaiseen. Pikku hiljaa kuitenkin pienistÀ asioista alkoi löytÀÀ taas onnen hetkiÀ - kÀytiin festareilla ja tehtiin asioita - puoli vÀkisin.. koitin keskittyÀ mieheeni - en halunnut menettÀÀ kaikkea. Tein kaikkeni parisuhteeni eteen mitÀ pystyin ja jaksoin. Koko ajan tiesin etten olisi halunnut kokea tÀtÀ kaikkea kenenkÀÀn muun kanssa ja edelleen haluan kokea kaiken Petrin rinnalla vaikka syvÀn surun keskellÀ hetkellisesti tuntui siltÀ, ettÀ menetÀn kaiken. Miten voi tukea toista kun ei itsekÀÀn ole ehjÀ. Miten voit auttaa kun et tiedÀ miten voisit sen tehdÀ? Ainoa vaihtoehto on olla hiljaa, lÀhellÀ. Olla olemassa. Me tuhkattiin pojat, meillÀ oli kaunis siunaustilaisuus eikÀ pojat varmasti koskaan jÀtÀ meitÀ kokonaan.
TÀstÀ on nyt reilu puolivuotta.. loppuvuosi onkin siis ollut lÀhinnÀ selviytymistÀ. ItsensÀ uudelleen opettelua, positiivisuuden kaivamista esiin niin syvÀstÀ kuopasta mistÀ sitÀ ei koskaan kuuluisi enÀÀ löytÀÀ. Pikkuhiljaa, pÀivÀ pÀivÀltÀ musta tuntuu siltÀ, ettÀ saatan ehkÀ vielÀ löytÀÀ sen Heidin joka olin ennen tÀtÀ vuotta, mutta tÀysin kokonaisena se ei tule palaamaan. Osa minusta meni poikien mukana. Puolet sydÀmestÀ. Olen kokenut sellaisia vihan ja surun tunteita etten edes uskonut osavaani tuntea.. Olen erilainen, en ehkÀ enÀÀ niin sokeasti usko siihen ettÀ kaikille annetaan sen verran mitÀ jaksaa kantaa ja ei kaikelle ei ole tarkoitusta. Joitain asioita vaan tapahtuu ja niiden kanssa on opittava elÀmÀÀn.. kuitenkin olen myös ylpeÀ itsestÀni ja varsinkin miehestÀni. KenenkÀÀn vanhemman ei kuuluisi joutua lastaan hautaamaan ja jos tÀllaisesta selviÀÀ edes puoliksi jÀrjissÀÀn ja yhdessÀ on voittaja. ElÀmÀ antaa, elÀmÀ ottaa. Se kantaa ja voi pudottaa. EhkÀ vuosi 2018 antaa & kantaa. Tulevaisuus odottaa meitÀ. Ilman mun ystÀviÀ, perhettÀ ja miestÀ en olisi enÀÀ tÀssÀ. Kiitos teille kaikille!
2018 tulee olemaan niin mun vuosi! đ
Kommentit
LÀhetÀ kommentti