..hiljaiseloa on tullu elettyä, lähinnä siks et mun koko elämä mylläänty väärin päin edellisen blogi-päivityksen jälkeen. Erostahan tässä on koitettu selvitä ja nyt mä haluaisin avata omia näkemyksiä siitä miks kaks ihmistä eroaa jotka rakastaa toisiaan ja joista ainakin toinen kuvitteli olevansa sen kanssa, jonka kanssa tässä elämässä olisi kuulunut tarpoa ylös kaikki ylämäet ja laskea alamäet..
Kaikki alkoi kai jo reilusti vuosi sitten, kun tulin raskaaksi. Molemmathan tätä halusivat ja yhteistuumin hommaan ryhdyttiin, koko raskauden ajan kuitenkin kävin lähes kaikissa ultraäänissä yksin. Lukuunottamatta sitä ensimmäistä. Ja koska meillähän tosiaan oli kaksi poikaa samassa sikiöpussissa oli ultria kahden viikon välein, mutta töitä ei vaan saanut järjestymään niin, että olisi paikalle päässyt. Näin ollen myös viimeinen ultra, jossa pojat kuolleeksi todettiin - olin yksin. Tällä kertaa tosin mies ei ollut töissäkään vielä, soitin ja kerroin mitä on tapahtunut. Voisiko hän tulla sairaalaan, tuli. Tapahtuneen jälkeen hän kyllä lähti töihin. Tämä oli perjantai - synnytys sovittiin sunnuntaille, itkin kotona kaksi päivää. Lauantaina sovittiin pojille uudet nimet, säästetään ykkösnimet tuleville 💖 Sunnuntaina mies oli mukana sairaalassa, mutta koska synnytystä ei saatukaan käynnistymään sunnuntain puolella oli hänen pakko lähteä kotiin koiria käyttämään ja töihinkin pitäis aamu viideltä lähteä. Mut siirrettiin synnytyssaliin neljän aikaan yöllä, en viitsinyt herättää/häiritä.. onneks en koska epiduraali lykkäs synnytystä vielä tunneilla. Pojat syntyi 19.6.2017 klo. 10.33. Olin ylpeä ja samaan aikaan murtunein ihminen mitä maailmasta voisi koskaan löytyä. Mies tuli paikalle töistä ja musta tuli entistä murtuneempi kun näin miten Peten sydän särky. Hän piti poikia ja oli sairaalassa muutaman tunnin, meni kotiin koiria käyttämään ja taas takaisin töihin.. pääsin kotiin vasta tiistaina, taksilla. Miettikää tilanne jossa sun pitäisi olla menossa kotiin kahden vauvan ja miehen kanssa. Sulla kuuluis olla perhe ja sen sijaan istut yksin taksissa tuntemattoman ihmisen kanssa. Tämän jälkeen se suhde sitten alkokin rakoilla melkoisesti. Tukea ei juuri saanut sen enempää kaiken tämän jälkeen mitä raskauden tai synnytyksenkään aikana, toki mieheni oli yhtä murtunut mitä minäkin eikä oikeita sanoja varmasti olisi ollutkaan, mutta se että olin täysin yksin tämän asian kanssa kun toinen oli töissä koko ajan ei todellakaan ole tukea jonka ihminen tarvitsee kohdatessaan asioita joita vaikeampia tuskin ikinä eteen tulee.
Jos joku haluaa lukee lisää tästä meidän raskaudesta ja sen päättymisestä, viime vuodesta niin tässä linkki aiempaan päivitykseen:
http://heavyreality.blogspot.com/2017/12/year-2017.html
..mut eiköhän jatketa..
Tämän vuoden puolella jossain vaiheessa aloin epäilemään, että mieheni pettäisi minua. Sanoin suoraan ja kysyin suoraan. Mieheni tekee siis reissuhommaa, reissut kestävät normaalisti ma-to, yhtäkkiä töihin piti lähteä jo viikonloppuisin ja työmaat veny päivällä-kahdella. Sen aikaa mitä hän oli kotona oli hän tallilla laittamassa autoja. En siis nähnyt häntä juuri koskaan - kerroin tästäkin ja niin monta kertaa hän lupasi antaa mulle enemmän aikaa ja huomiota, kuitenkin asioiden menevän jatkuvasti huonompaan suuntaan. Miehen käytös muuttui muutenkin, puhelimeen ilmestyi salasana - ei, en tutki salaa toisen puhelinta, mutta pyydettäessä mielestäni normaaliin parisuhteeseen kuuluu voida se toiselle antaa tutkittavaksi. Vastauksia kysymyksiin ei juuri saanut. Pelkkää epämääräisyyttä. Mm. yhdellä työreissulla hän oli lähettänyt samaan numeroon monta viestiä muutaman viikon aikana, niistä 30 yhden perjantai illan aikana - samana iltana hän oli soittanut taksin. Viestien kellonajat ja taksin soittoaika täsmäävät toisiinsa. Asiasta kun kysyy on vastaus, että se oli jonku "työäijän" numero ja taksin on soittanu aamulla kun auto hajos ja piti töihin päästä, että operaattori näyttää ne kellonajat vaan väärin?! Vois kuvitella et jos ite lähettelee viestejä jonkun kanssa muutaman viikon niin tietäis edes nimen. Lisäks kaikki ne viestit oli poistettu, koska ei hän semmosia jaksa säilytellä.. huomiota mulle ei edellenkään herunut, hyvä jos päin katsoi kotona. Kylmyys oli käsin kosketeltavaa.
Tuli äitienpäivä ja ahdistus.. vuosipäiväkin häämöttää. Vuosi traagisen tapahtuman jälkeen sä alat ehkä itekin paremmin tajuta et mitä helvettiä tapahtu kun elämä ei oo enää pelkkää päivästä toiseen selviytymistä ja parisuhteen väkisin kasassa pitämistä. Musta tuli vihanen, surullinen ja helvetin pettynyt. Kyllä, vihasin Peteä. Miksi hän ei vaan voinu olla paikalla ja tukea mua, minkä takia mut piti yksin jättää ja minkä takia oon edelleen yksin? :(
Tuli merefestit, vedin pään täyteen viinaa koska viinallahan tunnetusti ongelmat ratkeaa. En ollu moneen kuukauteen tuntenut itteäni halutuks, enkä kauniiksikaan, kehuja tai huomiota ei kotona paljon irronnu. Pikku humalassa baarissa nätti poika tulee kertomaan mulle kauniita asioita musta. Sanoo mua kauniiks, tykkää mun tatuoinneista jne.. hetkellisesti mun päässä sumenee, lähden tyypin mukaan vaikkakin kerron hänelle et seurustelen. Pääsen sen kotiin asti, pussailen sen kanssa ja alan itkeä. En pysty enkä halua. Vaikka mun parisuhde on aivan rikki jo tässä vaiheessa enkä tiedä saako sitä millään enää kasaan, se on silti edelleen olemassa. Mä rakastan mun miestä enkä ikinä haluais satuttaa sitä. Lähden, päädyn Peten tallin pihalle autoon yöksi nukkumaan. Puhelimesta akku loppu eikä hajuakaan mitä kello on. Aurinko porottaa ja jossain vaiheessa totean et ehkä se ei tuu, lähden kävelemään ja kerkeän kävellä ~9km kun hän tulee autolla vastaan. Vie mut kotiin eikä puhu mitään. Ei usko missä oon ollu tai mitä oon tehny. Enkä mä pysty mitään todistamaankaan. Viha ja kiukku ei oo parhaita kavereita ku lähtee hukuttaa murheita. Varsinkaan jos epäilee toisen olevan uskoton ja epärehellinen.
Sitten tulee munamarkkinat ja miehen firman bileet, kostamaanhan se lähti. Tuli kotiin kaulassa ja rinnassa fritsuja. Kysyn mitä on tehny niin hän on vaan nuollut jonkun kanssa. Jep, fritsujahan semmosesta pussailusta julkisella paikalla tulee, varsinkin rintaan.
Tässä vaiheessa kelasin vielä et ok, mä oon ny hölmöilly - toinen on kostanu.. ehkä tästä vielä puhumalla selviää ja yhdessä voidaan jatkaa matkaa mut unohdin, toinen meistä ei osaa puhua. Toinen meistä on se tyyppi joka vaikeudet kohdatessaan karkaa helvetin kauas. Toinen on myös se, että mielummin vaihtaa parisuhteen uuteen kuin puhuis asioista ja koittais niitä korjata. Yksin on vitun vaikeeta parisuhdetta kasassa pitää saatika korjata.
Tän jälkeen tapahtu vielä muutamia juttuja joista toinen valehteli mulle ihan kirkkain silmin mut en sitä nyt enää tähän jaksa avata. Tän ei ollu tarkotus olla mikään sellainen päivitys missä syyttäisin tapahtuneesta ketään muuta kuin itseäni mut kaikki vaikuttaa kaikkeen ja jokaisella teolla on seurauksensa. Kaikki meistä on ihmisiä ja ihmiset tekee virheitä. Mun virhe oli luulla et tässä oltiin yhdessä. Jälkeenpäin ehkä huomaan et olin jo aika kauan yksin.. 💔 ..silti kaikesta huolimatta mä edelleen rakastan tota ja ikävöin sitä joka päivä koska mä olin ja oon edelleen varma et se oli mun elämäni rakkaus. Jos nyt luet tätä niin toivon, että löydät mitä etit ja saat haluamas mut sun pitää oikeesti oppia puhumaan jos haluat sen kestävän.
Ainiin.. ps. mä oon oikeesti todella pahoillani 💔
Kaikki alkoi kai jo reilusti vuosi sitten, kun tulin raskaaksi. Molemmathan tätä halusivat ja yhteistuumin hommaan ryhdyttiin, koko raskauden ajan kuitenkin kävin lähes kaikissa ultraäänissä yksin. Lukuunottamatta sitä ensimmäistä. Ja koska meillähän tosiaan oli kaksi poikaa samassa sikiöpussissa oli ultria kahden viikon välein, mutta töitä ei vaan saanut järjestymään niin, että olisi paikalle päässyt. Näin ollen myös viimeinen ultra, jossa pojat kuolleeksi todettiin - olin yksin. Tällä kertaa tosin mies ei ollut töissäkään vielä, soitin ja kerroin mitä on tapahtunut. Voisiko hän tulla sairaalaan, tuli. Tapahtuneen jälkeen hän kyllä lähti töihin. Tämä oli perjantai - synnytys sovittiin sunnuntaille, itkin kotona kaksi päivää. Lauantaina sovittiin pojille uudet nimet, säästetään ykkösnimet tuleville 💖 Sunnuntaina mies oli mukana sairaalassa, mutta koska synnytystä ei saatukaan käynnistymään sunnuntain puolella oli hänen pakko lähteä kotiin koiria käyttämään ja töihinkin pitäis aamu viideltä lähteä. Mut siirrettiin synnytyssaliin neljän aikaan yöllä, en viitsinyt herättää/häiritä.. onneks en koska epiduraali lykkäs synnytystä vielä tunneilla. Pojat syntyi 19.6.2017 klo. 10.33. Olin ylpeä ja samaan aikaan murtunein ihminen mitä maailmasta voisi koskaan löytyä. Mies tuli paikalle töistä ja musta tuli entistä murtuneempi kun näin miten Peten sydän särky. Hän piti poikia ja oli sairaalassa muutaman tunnin, meni kotiin koiria käyttämään ja taas takaisin töihin.. pääsin kotiin vasta tiistaina, taksilla. Miettikää tilanne jossa sun pitäisi olla menossa kotiin kahden vauvan ja miehen kanssa. Sulla kuuluis olla perhe ja sen sijaan istut yksin taksissa tuntemattoman ihmisen kanssa. Tämän jälkeen se suhde sitten alkokin rakoilla melkoisesti. Tukea ei juuri saanut sen enempää kaiken tämän jälkeen mitä raskauden tai synnytyksenkään aikana, toki mieheni oli yhtä murtunut mitä minäkin eikä oikeita sanoja varmasti olisi ollutkaan, mutta se että olin täysin yksin tämän asian kanssa kun toinen oli töissä koko ajan ei todellakaan ole tukea jonka ihminen tarvitsee kohdatessaan asioita joita vaikeampia tuskin ikinä eteen tulee.
Jos joku haluaa lukee lisää tästä meidän raskaudesta ja sen päättymisestä, viime vuodesta niin tässä linkki aiempaan päivitykseen:
http://heavyreality.blogspot.com/2017/12/year-2017.html
..mut eiköhän jatketa..
Tämän vuoden puolella jossain vaiheessa aloin epäilemään, että mieheni pettäisi minua. Sanoin suoraan ja kysyin suoraan. Mieheni tekee siis reissuhommaa, reissut kestävät normaalisti ma-to, yhtäkkiä töihin piti lähteä jo viikonloppuisin ja työmaat veny päivällä-kahdella. Sen aikaa mitä hän oli kotona oli hän tallilla laittamassa autoja. En siis nähnyt häntä juuri koskaan - kerroin tästäkin ja niin monta kertaa hän lupasi antaa mulle enemmän aikaa ja huomiota, kuitenkin asioiden menevän jatkuvasti huonompaan suuntaan. Miehen käytös muuttui muutenkin, puhelimeen ilmestyi salasana - ei, en tutki salaa toisen puhelinta, mutta pyydettäessä mielestäni normaaliin parisuhteeseen kuuluu voida se toiselle antaa tutkittavaksi. Vastauksia kysymyksiin ei juuri saanut. Pelkkää epämääräisyyttä. Mm. yhdellä työreissulla hän oli lähettänyt samaan numeroon monta viestiä muutaman viikon aikana, niistä 30 yhden perjantai illan aikana - samana iltana hän oli soittanut taksin. Viestien kellonajat ja taksin soittoaika täsmäävät toisiinsa. Asiasta kun kysyy on vastaus, että se oli jonku "työäijän" numero ja taksin on soittanu aamulla kun auto hajos ja piti töihin päästä, että operaattori näyttää ne kellonajat vaan väärin?! Vois kuvitella et jos ite lähettelee viestejä jonkun kanssa muutaman viikon niin tietäis edes nimen. Lisäks kaikki ne viestit oli poistettu, koska ei hän semmosia jaksa säilytellä.. huomiota mulle ei edellenkään herunut, hyvä jos päin katsoi kotona. Kylmyys oli käsin kosketeltavaa.
Tuli äitienpäivä ja ahdistus.. vuosipäiväkin häämöttää. Vuosi traagisen tapahtuman jälkeen sä alat ehkä itekin paremmin tajuta et mitä helvettiä tapahtu kun elämä ei oo enää pelkkää päivästä toiseen selviytymistä ja parisuhteen väkisin kasassa pitämistä. Musta tuli vihanen, surullinen ja helvetin pettynyt. Kyllä, vihasin Peteä. Miksi hän ei vaan voinu olla paikalla ja tukea mua, minkä takia mut piti yksin jättää ja minkä takia oon edelleen yksin? :(
Tuli merefestit, vedin pään täyteen viinaa koska viinallahan tunnetusti ongelmat ratkeaa. En ollu moneen kuukauteen tuntenut itteäni halutuks, enkä kauniiksikaan, kehuja tai huomiota ei kotona paljon irronnu. Pikku humalassa baarissa nätti poika tulee kertomaan mulle kauniita asioita musta. Sanoo mua kauniiks, tykkää mun tatuoinneista jne.. hetkellisesti mun päässä sumenee, lähden tyypin mukaan vaikkakin kerron hänelle et seurustelen. Pääsen sen kotiin asti, pussailen sen kanssa ja alan itkeä. En pysty enkä halua. Vaikka mun parisuhde on aivan rikki jo tässä vaiheessa enkä tiedä saako sitä millään enää kasaan, se on silti edelleen olemassa. Mä rakastan mun miestä enkä ikinä haluais satuttaa sitä. Lähden, päädyn Peten tallin pihalle autoon yöksi nukkumaan. Puhelimesta akku loppu eikä hajuakaan mitä kello on. Aurinko porottaa ja jossain vaiheessa totean et ehkä se ei tuu, lähden kävelemään ja kerkeän kävellä ~9km kun hän tulee autolla vastaan. Vie mut kotiin eikä puhu mitään. Ei usko missä oon ollu tai mitä oon tehny. Enkä mä pysty mitään todistamaankaan. Viha ja kiukku ei oo parhaita kavereita ku lähtee hukuttaa murheita. Varsinkaan jos epäilee toisen olevan uskoton ja epärehellinen.
Sitten tulee munamarkkinat ja miehen firman bileet, kostamaanhan se lähti. Tuli kotiin kaulassa ja rinnassa fritsuja. Kysyn mitä on tehny niin hän on vaan nuollut jonkun kanssa. Jep, fritsujahan semmosesta pussailusta julkisella paikalla tulee, varsinkin rintaan.
Tässä vaiheessa kelasin vielä et ok, mä oon ny hölmöilly - toinen on kostanu.. ehkä tästä vielä puhumalla selviää ja yhdessä voidaan jatkaa matkaa mut unohdin, toinen meistä ei osaa puhua. Toinen meistä on se tyyppi joka vaikeudet kohdatessaan karkaa helvetin kauas. Toinen on myös se, että mielummin vaihtaa parisuhteen uuteen kuin puhuis asioista ja koittais niitä korjata. Yksin on vitun vaikeeta parisuhdetta kasassa pitää saatika korjata.
Tän jälkeen tapahtu vielä muutamia juttuja joista toinen valehteli mulle ihan kirkkain silmin mut en sitä nyt enää tähän jaksa avata. Tän ei ollu tarkotus olla mikään sellainen päivitys missä syyttäisin tapahtuneesta ketään muuta kuin itseäni mut kaikki vaikuttaa kaikkeen ja jokaisella teolla on seurauksensa. Kaikki meistä on ihmisiä ja ihmiset tekee virheitä. Mun virhe oli luulla et tässä oltiin yhdessä. Jälkeenpäin ehkä huomaan et olin jo aika kauan yksin.. 💔 ..silti kaikesta huolimatta mä edelleen rakastan tota ja ikävöin sitä joka päivä koska mä olin ja oon edelleen varma et se oli mun elämäni rakkaus. Jos nyt luet tätä niin toivon, että löydät mitä etit ja saat haluamas mut sun pitää oikeesti oppia puhumaan jos haluat sen kestävän.
Ainiin.. ps. mä oon oikeesti todella pahoillani 💔
Kommentit
Lähetä kommentti