Heips..
Jotenkin nyt sitten tämän ultran jälkeen sitä on miettinyt enemmän lapsen isättömyyttä. Toisaalta kasvoinhan sitä itsekin ilman isää, tosin oma isäni on kuollut kun olin 6-vuotias. Olen pyöritellyt jo valmiiksi päässäni, että mitä ihmettä mä oikeen sanon kun lapsi isästään alkaa kysymään. Totuuden rajoissa sitä kuitenkin vastata täytyy mutten voi lapselle todellakaan sanoa ettei sun isä nyt vaan halunnu sua tai olla sun elämässä. Ihan hirveetä. Toisaalta tämä ei ole mun valinta mut silti koen jo nyt syyllisyyden tunteita asiasta. Syyllisyyttä siitä, että oma lapsi jää ilman toisen vanhemman rakkautta. Ehkä onni, että oma äitini oli yksinhuoltaja niin hiukan jotain pohjaa tulevalle taipaleelle ja ehkä vielä joskus jostain löytyy joku joka rakastaa meitä kumpaakin. <3
Ultran jälkeen mielessä on toki myös pyörinyt muutto, raha-asiat, elämä ylipäänsä, työt. Mikä olis järkevää ja mikä ei. Käytännössä siis vaan stressannut koko viikon! Täytyy kai vaan oikeesti luottaa siihen et elämä kantaa. Jos vaikka tällä kertaa kantaiskin, eikä mulla kyllä töiden suhteen oo ikinä ollu ongelmia. Toivottavasti tilanne ei hirveän radikaalisti muutu kun musta tulee lapsen yksinhuoltaja.
Tämmösiä ajatuksia tänään.. Ylihuomenna neljännen kummilapsen ristiäiset :)
Kommentit
Lähetä kommentti