Viikonloppu vapaat oli ja meni..
Ja edellee vaan painaa ihan hullu väsymys mut oon silti saanu painon tipahtaa tasan 80kg! Wuhuu.
En oo jaksanu paljon kirjotella koska oon ollu viime aikoina tosi väsynyt ja on tuntunu vähän siltä ettei oo yksinkertaisesti ees mitään sanottavaa.. mut isänpäivä..
Eilinen oli aika rankka päivä vaikken ollu ajatellu et edes olis, oikeastaan en ollu ajatellu asiaa lainkaan.. edellisessä päivityksessä kerroin meidän enkelipojista jotka synnytin kesäkuussa. Aamu alkoi niinkin ihanissa fiiliksissä et halasin miestä sängyssä vielä ihan unipökkeryksissä ja kuiskaan "hyvää isänpäivää". Samaan aikaan tajuan, että se on surullisinta mitä mä olen elämässäni koskaan vielä sanonut, ollaanhan me isä & äiti. Meidän lapsista vaan tuli enkeleitä. Itkuhan siitä tuli. Kummallekin. On kamalaa joutua katsomaan vierestä toisen surua ja tuskaa, ihmisen jota rakastat eniten koko maailmassa, ihmisen jonka et ikinä haluaisi joutuvan sellaista kokemaan. Se on paljon pahempaa kuin oman tuskan kestäminen ja siksi mulle todella vaikea asia. Toisaalta oman lapsen menetys on sellainen asia ettei sitä toivo kenellekkään. Ei edes sille ihmiselle jota vihaa eniten. Ei kenellekkään. Yhdenkään vanhemman ei kuuluisi lastaan joutua hautaamaan, mutta liian moni sen joutuu tekemään. Jopa niin, että ensimmäisen kerran kun lapsensa saa rinnalle on hän kuollut. Siinä hetkessä koko maailma pysähtyy. Sydän särkyy, eikä sitä saa enää koskaan kokoon niinkuin se oli ennen. Osa susta häviää. Ja se rakkaus. Se on suurta 💖
Ja edellee vaan painaa ihan hullu väsymys mut oon silti saanu painon tipahtaa tasan 80kg! Wuhuu.
En oo jaksanu paljon kirjotella koska oon ollu viime aikoina tosi väsynyt ja on tuntunu vähän siltä ettei oo yksinkertaisesti ees mitään sanottavaa.. mut isänpäivä..
Eilinen oli aika rankka päivä vaikken ollu ajatellu et edes olis, oikeastaan en ollu ajatellu asiaa lainkaan.. edellisessä päivityksessä kerroin meidän enkelipojista jotka synnytin kesäkuussa. Aamu alkoi niinkin ihanissa fiiliksissä et halasin miestä sängyssä vielä ihan unipökkeryksissä ja kuiskaan "hyvää isänpäivää". Samaan aikaan tajuan, että se on surullisinta mitä mä olen elämässäni koskaan vielä sanonut, ollaanhan me isä & äiti. Meidän lapsista vaan tuli enkeleitä. Itkuhan siitä tuli. Kummallekin. On kamalaa joutua katsomaan vierestä toisen surua ja tuskaa, ihmisen jota rakastat eniten koko maailmassa, ihmisen jonka et ikinä haluaisi joutuvan sellaista kokemaan. Se on paljon pahempaa kuin oman tuskan kestäminen ja siksi mulle todella vaikea asia. Toisaalta oman lapsen menetys on sellainen asia ettei sitä toivo kenellekkään. Ei edes sille ihmiselle jota vihaa eniten. Ei kenellekkään. Yhdenkään vanhemman ei kuuluisi lastaan joutua hautaamaan, mutta liian moni sen joutuu tekemään. Jopa niin, että ensimmäisen kerran kun lapsensa saa rinnalle on hän kuollut. Siinä hetkessä koko maailma pysähtyy. Sydän särkyy, eikä sitä saa enää koskaan kokoon niinkuin se oli ennen. Osa susta häviää. Ja se rakkaus. Se on suurta 💖
Mä oon pahoillani et sä jouduit kokemaan tämmösen asian mun kanssa, toisaalta onnellinen et se olit just sinä koska mä en olis halunnu kohdata tätäkään kenenkään muun kuin sun kanssa. Mutta se tuska minkä jouduit/joudut kokemaan on ihan liikaa. En olis halunnu et sun sydän särkyy ikinä tällä tavoin. 💔 Anteeksi.
Kommentit
Lähetä kommentti