Sateista torstaita!
Pahoittelut et on ton isänpäiväkirjotuksen jälkeen ollu hiljaista, oon ollu kipeenä ja edelleenkin todella uupunut koska mies on kipeenä myös, yskii kaikki yöt ja unenlaatu on mitä on.. Olin myös koko viime viikonlopun töissä joten eipä tässä paljon kirjoteltavaa oo nytkään..
Mietin tossa sopivasti kun lunta alko taivaalta tupruttaa edellisiltana et miksen mä pyöräile? Oon aina tykänny pyöräillä, oon vaan väkisin ajatellu et pitäis juosta tai mennä sinne salille.. miks pitäis ku voisin tehdä jotain mikä olis oikeesti kivaa. Luurit vaan korville, rokki soimaan ja päätä tyhjentämään.. joskus sitä ihminen on vaan niin hölmö, ratkasu ihan nenän eessä mut silti sitä ei ajattele. Paitsi sittenku tulee lunta taivaalta ja miettii mitä vois tehdä.. tässä kuva lenkiltä muutama ilta sitten, sillonkun sitä lunta tuli. Tosiaan harrastan valokuvausta jos en oo sitä kertonut aiemmin, oon harrastanu reilu 10-vuotta et mikään uus juttuhan tää ei oo.
Käytiin eilen mun miehen kanssa kai niinkutsuttua parisuhdekeskustelua, tai mä lähinnä itkin et miten oon ihan pilalla raskauden takia ja mulle on ihan ok et kroppa muuttuu raskaudesta, tottakai. Se kokee niin suuren muutoksen mut ei se haittaa koska lahjana siitä saa sen kuolaavan, huutavan kakkakoneen mut tälleen ku kroppa käy sen muutoksen läpi ja sulla ei olekaan sitä kakkakonetta joutuu aika lujille, joskus sitä vajoaa totaaliseen itsesääliin. On sekin aika brutaalia et tavallaan tähän kropan muuttumiseen ei saa oikeen mitään tukea mistään. Se on vaan niin "luonnollinen" juttu sit vissiin ja kyllähän sen kaikki tietää et tämmösessä prosessissa se muuttuu mut jotenkin kaipais enemmän sitä keskustelua siitä miten paljon ja mitkä kaikki asiat muuttuvatkaan. Mulla on aina ollu ongelmia rakastaa itteäni, viime vuosina hyväksyin vihdoin itteni sellaisena kun olen, en peitelly mitään. Joko mut halus semmosena tai sit ei halunnu ja se oli mulle ihan ok. Nyt mun tarttis taas oppia rakastamaan tätä muuttunutta kehoa ja se tuottaa äärettömiä vaikeuksia. Vauvan kanssa mä en olis edes kerenny vielä ajattelemaankaan asiaa. Luulisin. No keskusteltiin me muustakin kun mun muuttuneesta kropasta joka btw ei miehen mielestä oo muuttunut juurikaan. Puhuttiin mm. siitä miksei ikinä käydä missään et olis kiva molemmista lähtee välillä keskustaan, juoda jossain parit ja tulla kotiin. En ymmärrä miksei me tehdä sitä ku molemmat haluaa! Ollaan ihan jämähdetty sohvan pohjalle kahdestaan vaikkei kumpikaan siellä halua olla. Ehkä tää tästä vielä, on ollu aika rankka vuosi takana molemmilla ja mun itsetunto-ongelmat ei oo tehny tästä yhtään helpompaa. Nimimerkillä. Jatkuvaa huomiota tarvitseva. Ehkä toi jos joskus käytäis ulkona ja nähtäis muitakin ihmisiä piristäis taas tätä elämää. Enkä ny tarkota mitään avointa suhdetta vaan ylipäänsä se et näkis muutakin elämää kuin työkaverit ja toisen kotona. Pitää alkaa elää taas. Se on vähän unohtunu tässä viimeaikoina kaiken kurjuuden keskellä mut valoa tunnelin päässä! Toivottavasti 💖
Pahoittelut et on ton isänpäiväkirjotuksen jälkeen ollu hiljaista, oon ollu kipeenä ja edelleenkin todella uupunut koska mies on kipeenä myös, yskii kaikki yöt ja unenlaatu on mitä on.. Olin myös koko viime viikonlopun töissä joten eipä tässä paljon kirjoteltavaa oo nytkään..
Mietin tossa sopivasti kun lunta alko taivaalta tupruttaa edellisiltana et miksen mä pyöräile? Oon aina tykänny pyöräillä, oon vaan väkisin ajatellu et pitäis juosta tai mennä sinne salille.. miks pitäis ku voisin tehdä jotain mikä olis oikeesti kivaa. Luurit vaan korville, rokki soimaan ja päätä tyhjentämään.. joskus sitä ihminen on vaan niin hölmö, ratkasu ihan nenän eessä mut silti sitä ei ajattele. Paitsi sittenku tulee lunta taivaalta ja miettii mitä vois tehdä.. tässä kuva lenkiltä muutama ilta sitten, sillonkun sitä lunta tuli. Tosiaan harrastan valokuvausta jos en oo sitä kertonut aiemmin, oon harrastanu reilu 10-vuotta et mikään uus juttuhan tää ei oo.
Käytiin eilen mun miehen kanssa kai niinkutsuttua parisuhdekeskustelua, tai mä lähinnä itkin et miten oon ihan pilalla raskauden takia ja mulle on ihan ok et kroppa muuttuu raskaudesta, tottakai. Se kokee niin suuren muutoksen mut ei se haittaa koska lahjana siitä saa sen kuolaavan, huutavan kakkakoneen mut tälleen ku kroppa käy sen muutoksen läpi ja sulla ei olekaan sitä kakkakonetta joutuu aika lujille, joskus sitä vajoaa totaaliseen itsesääliin. On sekin aika brutaalia et tavallaan tähän kropan muuttumiseen ei saa oikeen mitään tukea mistään. Se on vaan niin "luonnollinen" juttu sit vissiin ja kyllähän sen kaikki tietää et tämmösessä prosessissa se muuttuu mut jotenkin kaipais enemmän sitä keskustelua siitä miten paljon ja mitkä kaikki asiat muuttuvatkaan. Mulla on aina ollu ongelmia rakastaa itteäni, viime vuosina hyväksyin vihdoin itteni sellaisena kun olen, en peitelly mitään. Joko mut halus semmosena tai sit ei halunnu ja se oli mulle ihan ok. Nyt mun tarttis taas oppia rakastamaan tätä muuttunutta kehoa ja se tuottaa äärettömiä vaikeuksia. Vauvan kanssa mä en olis edes kerenny vielä ajattelemaankaan asiaa. Luulisin. No keskusteltiin me muustakin kun mun muuttuneesta kropasta joka btw ei miehen mielestä oo muuttunut juurikaan. Puhuttiin mm. siitä miksei ikinä käydä missään et olis kiva molemmista lähtee välillä keskustaan, juoda jossain parit ja tulla kotiin. En ymmärrä miksei me tehdä sitä ku molemmat haluaa! Ollaan ihan jämähdetty sohvan pohjalle kahdestaan vaikkei kumpikaan siellä halua olla. Ehkä tää tästä vielä, on ollu aika rankka vuosi takana molemmilla ja mun itsetunto-ongelmat ei oo tehny tästä yhtään helpompaa. Nimimerkillä. Jatkuvaa huomiota tarvitseva. Ehkä toi jos joskus käytäis ulkona ja nähtäis muitakin ihmisiä piristäis taas tätä elämää. Enkä ny tarkota mitään avointa suhdetta vaan ylipäänsä se et näkis muutakin elämää kuin työkaverit ja toisen kotona. Pitää alkaa elää taas. Se on vähän unohtunu tässä viimeaikoina kaiken kurjuuden keskellä mut valoa tunnelin päässä! Toivottavasti 💖
Kommentit
Lähetä kommentti